• Etusivu

• Matkablogi 2018

• Matkablogi 2019

• Matkablogi 2021

• Matkablogi 2023

• Sahara-lastenkoti

26.03.2018

Toinen viikko Kathmandussa on pyörähtänyt käyntiin, enää eivät aamut eivätkä illatkaan ole kylmiä, vaan kesä on saapunut. Päivällä kaupungilla liikenteen, pölyn ja pakokaasujen keskellä on jo kohtuullisen tukalaa ja hyvin ymmärrän, että paikallisilla on täällä paljon astmaa. Ostin myös itselleni paikallisen muodin mukaisen kankaisen hyvän maskin, jota voi käyttää kun on liikenteessä moottoripyörällä tai taksissa, kun yleensä ajetaan kaikki ikkunat auki.

Työviisumin kanssa on ollut toistaiseksi vastustusta, työvoimatoimiston haastattelu toimiston päällikön luona on suoritettu, mutta toistaiseksi päällikkö ei ole allekirjoittanut papereitani. Iloinen yllätys oli, että pyysivät minut NMC:n (Nepal medical council) haastatteluun yllättäen jo perjantaina ja sieltä paperit on kunnossa.

Eilen sunnuntaina oli paikallinen vapaa-päivä, pikku-dashai. Kummipoikani Niranjan tuli hakemaan minut vierailulle lastenkotiin, Sahara children`s homeen. Tällä hetkellä kodissa lapsia ja nuoria on 18. Kodin periaatteena on, että nuoret asuvat kodissa kunnes heillä on koulutus ja pystyvät aloittamaan itsenäisen elämän, mutta edelleen kodin vanhemmat Jogni ja Nirmal ovat vanhempia heille ja kotiin tullaan vierailulle. Palmusunnuntaina kodin lapsille maistuivat paikallisesta marketista löytämäni pääsiäismunat. Lisäksi muutamat kummit Suomesta halusivat muistaa omia kummilapsiaan pikkulahjoilla, joista oltiin iloisia. Lastenkodin pihalla on nyt iso rakennustyömaa, valtava kuoppa on kaivettu, josta itse rakentaminen pääsee käyntiin. Pitkään haaveena olleesta tyttöjen kodista tulee vihdoin totta. Rakentaminen on täällä paljon kalliimpaa kuin Suomessa, lähes kaikki rakennustarvikkeet joudutaan tuomaan ulkomailta. Lisäksi varat on kerätty kolmen vuoden takaisten laskelmien mukaan ja nyt hinnat ovat nousseet. Sitten kun lastenkodissa myös tyttöjen puoli valmistuu on tavoitteena, että kotiin mahtuisi 12 tyttöä ja 12 poikaa.

28.03.2018

Lähes kahden viikon urakointi takana, mutta tänään vihdoin pääsimme Imigration officeen ja aamupäivästä ei ollut edes tungosta, joten selvisimme talosta ulos tunnissa. Suuri kiitos siitä, että asiat alkoivat etenemään kuuluu Nirmalille lastenkodin isälle, joka työskentelee päivisin UMN:llä. Hän meni lopulta istumaan työvoimatoimistoon, jonka päällikkö siis viivytteli papereiden kirjoittamisen kanssa. Puolen tunnin välein Nirmal  kävi kysymässä, joko paperit on kirjoitettu ja neljän tunnin kuluttua tämä taktiikka kantoi hedelmää, eli saivat hänestä tarpeeksi ja saimme vaadittavat allekirjoitukset :) 

Eilen paikallisen Depuyn edustajan  Amarin kanssa suunnittelimme Tansenissa uutta niveltä odottavan Chuhanin polveen tarvittavan erikoisproteesin tilattavat osat. Vuosi sitten emme saaneet Intiasta toivottuja osia ja Chuhan odottaa kovasti, että nyt asiat sujuisivat paremmin, toivottavasti kaikki osat saapuvat tällä kertaa.

Huomenna vihdoin saan jättää Kathmandun taakse ja suuntaan Tanseniin. Toivottavasti lempinimen ”pukki” saanut lähetysbussi kestää matkan. Vuosi sitten Tansenista palatessani se hajosi jo matkan alkuvaiheessa, mutta pukki on korjattu ja valmiina uusiin haasteisiin.

29.03.2018

Lehmien ammunta ja koirien haukunta, teki yöstä hieman levottoman, toki piti myös tarkastaa kellon aikaakin, ettei vaan bussi aja ohitse. Klo 4 sitten viimeiset kamat kasaan. Jätin edellisenä päivänä ostamani pikku lahjat perheen isälle, joka perheensä kanssa työskentelee Norwegian talossa.  He asuvat  pienessä yhden huoneen vajassa, kolme suloista, likaista pientä tyttöä ja viidettä luokkaa käyvä poika. Eilen annoin tytöille  leikkiastiaston, joka vielä kahden tunninkin päästä oli pakkauksessa vaikka sitä kuljeteltiinkin siinä ympäri pihaa, toivottavasti raskivat avata. Viideltä oli vielä aivan pimeää kun tavaroideni kanssa raahaudun tielle. Taskulamppu ei enää sopinut käteen, joten tietysti astuin vielä keskellä ajotietä olevaan pyhän lehmän lantakasaan. Tuoksu oli kyllä varsin maanläheinen kun sitä yritin hangata irti trekkauskenkien pohjasta. Myöhemmin kuski ymmärsi asian ja pysäytti puron kohdalle niin tuli kengät pestyä ja vesitiiviiltä vaikuttivat.

Matka oli pitkä ja kuuma. Matkalla oli kaksi tuoretta kolaria,  ja tienkunnostus työmaa. Näistä syistä aikaa meni paikoillaan seisomiseen ja odotteluun. Lisäksi kaksi parin päivän sisällä tapahtunutta rekkakolaria mahtui myös matkalle. Melkoisia riskejä serpentiini-vuoristoteillä otetaan koko ajan ja aivan turhaan. Isoilla rekoilla ja busseilla ohittelu mutkissa ei auta yhtään, heti ollaan seuraavan jonon perässä. Matkalla maisemien lisäksi nautimme hyvästä nepali-teestä ja paikallisesta dhal-bhatista.

Tanseniin ehdimme jo 16:30. Kaksikerroksinen nepalikotini täällä on ihana, tilaa on ja vielä kissakin talon puolesta. Paljon iloisia tuttuja kasvoja ehdin jo nähdä. Lyhyesti piipahdin ortopedi-kollega Danielin luona, traumaa on kohtuullisesti jonossa ja suunnittelimme leikkausjärjestystä. Huomenna teen vain puolikkaan päivän, että ehdin täyttää hieman ruokakaappeja basaarista.

07.04.2018

Ensimmäinen työviikko takana ja sairaalan arki imaissut mukavasti matkaansa. Aamut alkavat 7:45 lääkäreiden meetingillä, jonka aluksi pidetään pieni hartaus, luetaan Raamattua ja rukoillaan eri henkilökunta ryhmien puolesta. Päivystäjät esittelevät uudet potilaat. Noin 120-130 :sta vuodepaikasta on ortopedisten potilaiden täyttäminä 45, usein siis valtaosa, seuraavaksi eniten on sitten sisätautipotilaita. Meetingin jälkeen suuntaan ortopedian osastolle eli haad-jorni ward,  paikallisesti luu-ja nivel osasto :) 

Edellisen päivän polin pitäjä saattaa esitellä pari visaista tapausta eli on pyytänyt potilaat näytille. Koska olen vanhimpana paikalla odotetaan, että ratkaisen kaikenlaiset ongelmat vauvoista vaariin. Onneksi minulla on hyvät konsultaatio mahdollisuudet OYS:n. What´s up viestein rtg- kuvat kulkevat helposti. Viime viikolla konsultoinkin lasten kirurgian professoria varmistaakseni hoitolinjan vastasyntyneen tyttövauvan kohdalla. Vauvelin vasen alaraaja on ollut kohdussa huonossa asennossa ja polvi meni reiluun yliojennukseen (kuvassa) mutta ei koukistunut yli suoran kulman, koska suora reisilihas oli niin tiukka. Niimpä äidille neuvottiin  miten jalkaa tulee venytellä päivittäin, jotta polvi saadaan koukistumaan, katsomme tilanteen sitten 1kk kuluttua. Nepaliäidit ovat hyvin kekseliäitä kuten näkyy yllä olevasta kuvasta, vauvalle järjestyy helposti hyvä nukkumapaikka sillä aikaa kun äidin kyynärvarren murtumaa hoidetaan.  Murtumapotilaita on riittänyt paljon, osa joutuu odottamaan 5-6 päivää murtumansa kanssa, toki lasten murtumat yritämme leikata nopeammin.  Viime viikolla kävi myös potilas, jota hoitanut lääkäri oli ollut yhteydessä Dr. Bhimiin jäykän lonkan vuoksi. Potilas oli nuori noin 26v mies ja hänet oli siis opastettu lonkan hoitoon Tanseniin. Hän on hyvin käyhä, mutta oli käyttänyt viimeiset rahansa matkustaakseen 3 päivää Tanseniin. Kävi ilmi että, nuori mies oli saanut molempien lonkkien murtumat 11 vuotta sitten, mutta koska perhe oli köyhä ja asuivat niin syrjässä, ei poikaa viety hoitoon. Kuitenkin 7 vuotta sitten hän hakeutui hoitoon isompaan keskukseen Intiaan. Tuolloin lonkka ei ollut kipeä mutta lonkassa liike oli huono ja jostain syystä päättivät tuon viimeisenkin liikkeen poistaa eli nuoren miehen lonkka oli jäykistetty.  Lonkka on nyt kivuton, mutta toki elämä on hankalaa täysin jäykän lonkkanivelen kanssa. Potilas siis toivoi,  että tekisimme hänelle taas liikkuvan lonkan. Selitimme leikkauksen ongelmat ja kuinka hankalaa on saada enää lonkkaa liikkuvaksi. Hankimme rahat paluumatkaa varten, mutta tottakai potilas oli hyvin pettynyt, kaikki tämä turha matkustaminen vain koska lähettävä lääkäri oli tyytynyt katsomaan 8 vuotta vanhoja kuvia, hän ei siis tiennyt, että lonkka oli jäykistetty. Tänään lauantaina, paikallisena pyhäpäivänä kävin ortopedi kollegan, Danielin kanssa kirkossa  ja matkalta napsasin kuvan paikallisesta rakennustekniikasta.  Valettu katto on tuettu kuivumaan bambukepein, joiden alla on epämääräisiä pinoja tiilejä. Pitkien ukkoskuurojen jälkeen  ilma on nyt ihanan kirkas ja kukat ja kasvit tuoksuvat, sateet ovat pitäneet ilman tavallista viileämpänä. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2075 (14.04.2018)

Säät ovat olleet tavallista viileämpiä, mutta kuitenkin lämpimämpää kuin Suomen kesä. Ukkos-sateet ovat  jäähdyttäneet ilmaa, mutta ovat myös kirkastaneet maisemaa. Tänään aamulenkillä oli todella kaunista kun vuorenhuippuja ja laaksoja näkyi pitkälle, tietenkään kännykkä ei tullut mukaan, että olisi saanut jotakin myös kuviksi. Lumihuippuinen Annapurna-vuoristo näktyi myös komeasti, yllä oleva kuva otettu lenkin jälkeen sairaala kampukselta käsin.

Kova työtahti on jatkunut, murtumia leikkaamme noin 8 päivässä eli reilu 40 viikossa. Keskiviikko on vain puolikas päivä, joten silloin leikataan vain todella kiireellisiä potilaita, mutta sunnuntait ovat normaaleja arkipäiviä ja tavallista kiireellisempiä koska lauantai-vapaan jälkeen potilaita riittää. Toistaiseksi minulla ei ole ollut omaa polipäivää mutta olen käynyt auttamassa, kun olen leikkaussalista ehtinyt. Lisäksi välillä myös vapaalta soitetaan katsomaan kauempaa tulleita potilaita, jotka ovat kuulleet, että paikalla on lonkkiin ja polviin perehtynyt ortopedi. Myös sairaalan henkilökunta on alkanut tuomaan omia äitejään ja isiään tarkastukseen, ovat halunneet, että tutkin heidän nivelensä :) 

Minulla on nyt ensimmäistä kertaa ”didi” (=isosisko) joka käy kolmesti viikossa noin 3tuntia, siivoamassa, pesemässä pyykkiä ja laittamassa mulle nepali ruokaa. Tämä on kyllä todella ylellistä, aivan kuin äiti kävisi huolehtimassa kotona kaikki asiat kuntoon. Didit käyvät myös kaupassa ja minun didini oli ihmeissään, että pystyn itsekin löytämään kaupoista tarvittavat asiat, tosin onhan opettelu vienyt aikansa. Palkkaa Didille maksetaan kuussa noin 38€,  4000 rupiaa, joka tuntuu kohtuuttoman vähältä, didihän ehtii käymään vain neljässä kodissa. Myös minun didini toivoi, että tutkin hänen jalkansa kun pohkeeseen ja sääreen tulee kipua. 

Häneltä löytyi kireä pohjelihas ja harjoittelimme venyttelyliikkeet yhdessä. Seuraavalla kerralla käydessään hän iloisena kertoi, että kipu on hävinnyt kun hän on venytellyt. Hän aikoi lähettää polille tutkittavakseni myös ystävänsä, joka on loukannut polvensa ja sen jälkeen polvi on jatkuvasti kipuillut. Didissä on myös se hyvä puoli, että hän puhuu vain nepalia ja on kohtuullisen puhelias. Niimpä minunkin on vain pakko puhua, vaikka joitakin sanoja aina yhdessä joudumme arvailemaan.

Keskiviikkona puolikkaana työpäivänä on sitten aikaa harrastaa myös muuta. Aloitin kielitunnit Khilan kanssa. Lisäksi sade taukosi juuri sopivasti niin, että pystyin ulkona vetämään Israelilaisia tansseja, niitä oli odotettu. Lisäksi vielä illalla pidin meidän ortopedi tiimille ja meidän yleislääkäreille tunnin ortopedisen potilaan tutkimisesta, keskiviikkopäivän puolikas vapaa tuli tehokkaasti käytettyä. Ongelmahan täällä on, ettei potilaita ole aikaa tutkia. Kevyempänä päivänä potilaita polilla on 60, raskaampana lähellä sataa. Yleensä ortopedeja on vain yksi, ellei päivän lopuksi ehditä leikkaussalista avuksi. Tekoniveltä odottavia potilaita olen nähnyt vasta muutaman, muille on soitettu ja yrittävät tulla näytille mahdollisimman pian niin, että saataisiin toukokuussa leikattua suunnitellut potilaat.

Ensi viikolla keskiviikkona suuntaan sitten Kathmandun kautta Everest base campille, tai sinne asti kun kunto riittää. Lento Luklaan on torstai aamuna ja sieltä alkaa sitten trekkaus. Läppäriäni en ota painoksi rinkkaan, joten päivityksiä ei tule 18.4.-29.4. välillä, katsotaan ehdinkö kuitenkin ennen reissua kirjoittamaan, tosin lähtöä edeltävän yön päivystän, mutta aina ei ole kiirettä.

17.04.2018

Työpäivät ovat olleet pitkiä ja kiireisiä nyt kun Dr Daniel on ollut viikon vapaalla. Meistä kolmesta on yksi pitämässä polia, yksi leikkaa ja yksi on päivystysvapaalla. Minä tietysti pääasiassa leikkaan, kun en yksin selviä noin 80 potilaan polista Nepaliksi. Leikkausten välissä katson potilaat, jotka polilta ohjataan minulle. Paikallisen liikenteen vaarallisuudesta kertoo jotain se, että säärimurtuma potilaamme, joka olis aluksi kolarissa traktorinsa kanssa ja loukkaantui siinä, joutui uuteen onnettomuuteen jeepillä, jolla kolme miestä oli kuskaamassa tätä potilasta sairaalaan. Uudessa onnettomuudessa yksi saattajista sai olkapään sijoiltaan menon, toinen murtuman. 

Rinkka on nyt pakattu ja kaikki lähtövalmista niin, että klo,. 5 pääsen starttaamaan Kathmandua kohden.  Matkustajia sairaalan bussiin oli tulossa niin vähän, että pääsemme sairaalan jeepillä, jolla matka sujuu nopeammin. Toistaiseksi olen vielä kirurgian takapäivystäjä mutta Dr. Arun lupasi jatkaa klo. 5 eteenpäin. Seuraava päivitys tulee 30.4.

19.04.2018

Aikainen herätys ”Friends home” hotellissa Thamelissa, rinkat selkään, ylimääräiset kamat hotelliin säilytykseen ja taksilla kohden lentokenttää, kotimaan lentojen puolelle. Kolmeen päivään huonon sään vuoksi ei Luklaan ollut lentoja niimpä jännitimme miten käy lennollemme tänään. Kathmandun aamu on kirkas mutta pian kaikuu kuulutus ettei lentoja huonon sään vuoksi ole Luklaan. Meille järjestyy kuitenkin pienellä lisämaksulla helikopterikyyti, suuntana seuraava kylä Luklasta pohjoiseen eli Phakding. Helikopterissa sain parhaan paikan pilotin vierestä. Suuntasimme Kathmandusta koilliseen ja näkymät olivat huikeat kun lensimme pehmeiden vihreiden kukkuloiden yli ja pujottelimme korkeiden vuorenhuippujen välistä ja pienten nepalikylien ylitse. Laskeuduimme Phakdingiin, jossa kylän lapset tulivat katsomaan helikopteria. Phakdingista aloitimme trekkauksen, tapasimme oppaamme Kajin, joka pieneksi yllätykseksi ei puhunut kuin muutaman sanan englantia, mutta kielen oppimisen kannalta minulle hyvä juttu. Ensimmäisen päivän trekkaus oli lyhyt ja majoituimme Bengariin, joka on 2905m korkeudessa.

20.04.2018

Ensimmäinen varsinainen trekkaus-päivä valkeni kirkkaana. Aamupalan tähteet lahjoitin koiranpennuille pihalla ja kiitollisina ne saattelivat meidät ulos kylästä. Alkumatkasta noin 9 kg:n rinkkani tuntui kevyeltä mutta kahden tunnin yhtäjaksoisen nousun jälkeen rinkka tuntui vähintään 20 kiloiselta. Kapuaminen oli pitkälti kivisiä korkeita askelmia pitkin niin että jo paljon ennen Namche bazaria olivat reidet ihan hapoilla ja tärisivät. Yhdeltä taukopaikalta näkyi Everest komeana ja antoi uutta intoa nousuun. Mutta kun pääsimme Namcheen 3500m korkeuteen, olin kyllä täysin lopussa.

21.04.2018

Aklimatisoitumispäivä Namchessa serbojen pääkaupungissa, jossa varsinaisia asukkaita on noin 700-800. Hotelleja on yllättäen 57, mutta hotellihan voi olla hyvin pieni ja vaatimataon. Hotellimme sijaitsee parhaimmalla näköalapaikalla, itse kylän yläpuolella. Hotellimme isäntä puhuu hyvää englantia, hän on ollut aikaisemmin oppaana, hyvin korkeallakin jopa 8000m ssä. Nyt hän oli tärkeä vaikuttaja kylässä. Namchen kukkuloilla kiipeillessä tuntui että jalat ovat edelleen aivan lopussa ja EBC:lle pääseminen alkoi tuntua epätodennäköiseltä. Toisaalta kantajien puuttumista oli ihmetelty kohdallamme ja aikaisemminkin. Harva kantaa oman rinkkansa EBC:lle asti. Niimpä päätimme ottaa Namchesta kantajan joka järjestyi 1500Rs päiväpalkalla. Nimpä Mahandra 22v hintelä nuorimies sitoi molemmat rinkat yhteen ja otti ne seuraavana päivänä selkäänsä. Tosin kaikki kantajat ovat pieniä ja hinteliä sherpoja, mutta ovat viettäneet koko elämänsä korkealla, joten eivät hengästy kuten me merenpinnan tasolla elävät.

24.04.2018

Yö Dingbochessa oli viileä lämpötila laski lähelle nollaa mutta makuupussissa oli kuitenkin lämmintä. Uni ei kuitenkaan tullut ja hengittäminen alkoi tuntua tosi raskaalta, lisäksi näytti, että elimistö päätti poistaa kaiken nesteen, ja wc:ssä sai rampata läpi yön. Lueskelin uudelleen AMS:stä (altitude mountain sickness). Määritelmän mukaan vuoristotautiin kuuluu päänsärky ja sen lisäksi joukko muita oireita. Päänsärkyä ei ollut vaikka oli jo aamuyö enkä päässyt uneen. Keuhkoödeemaan pitäisi kuulua yskä ja rohina, niitäkään ei ollut, ainoastaan hengittäminen oli tosi raskasta, ohuempi ilma alkoi tuntua . Mitä ilmeisimmin oireet olivat kuitenkin vain elimistön sopeutumista tähän korkeuteen. Turvallinen nousuvauhti olisi 300m korkeutta lisää vrk:ssa ja 3-4pv välein aina yksi aklimatisoitumispäivä. Olimme nousseet nopeammin ja seuraava nousu olisi taas 500m. Päädyimme siihen että aikataulu on liian tiukka, 11 pv kun valtaosa matkanjärjestäjistä kuitenkin pitää miniminä 14-15 päivää. Seuraavalla kerralla sitten varaamme reilummin aikaa. Aamulla olo oli selkeästi parempi, tosin heikko ja kylällä kävely hidasta ”kuukävelyä”. Päiväteen jälkeen päätimme kääntyä paluu matkalle, kunniakkaampi kuitenkin tulla alas omin jaloin kuin pelastushelikopterilla. Pelastuslentoja oli paljon, alkoivat heti auringon noustua.

25.-28.4.2018

Laskeuduimme siis edellisenä päivänä Pangbocheen (3900m). Nukuin siellä erinomaisesti, yö oli kylmä ja aamulla heräsimme kauniin valkoiseen maailmaan. Parin tunnin trekkauksen jälkeen lumi oli kuitenkin jo sulanut. Maisemat täällä himalajan rinteillä ovat huikeat ja kaikkea mielenkiintoista voi tulla seuraavan mutkan takaa vastaa. Koska teitä ei ole, pitää kaikki tarvittava roudata joko ihmis- tai eläinvoimin ylös. Niimpä mutkan takaa polulla voi tulla härkä-, jakki- tai aasilauma. Näistä härät ovat arvaamattomimpia, kaikkia eläimiä tosin tulee väistää aina rinteen puolelle, ei koskaan rotkon puolelle.

Riippusiltoja ylitettäessä on myös hyvä kuunnella, ettei eläinten kelloja kuulu, sillalla ei ole tilaa väistää härkiä. Kerran sillalla tuli vastaan serpa kantaen  sillan levyistä jääkaappia. Ainoa vaihtoehto oli kumartua ja ryömiä jääkaapin alta.

Namcheen oli mukava palata hyvään hotellin, siellä jututin myös varsinaista vuorikiipeilijää, jolla oli suunnitelmana nousta 7500m korkeuteen, aika lähellä oli käynyt jo edelliselläkin reissulla. Namchesta laskeuduimme Phakdingiin, siellä yksi yö ja sitten oli edessä jo Lukla. Vaihdoimme matkatoimistossa liput paria päivää aikaisemmiksi ja iltapäivällä katselimme Luklan haastavalle kentälle laskeutuvia koneita, kiitorata on vain 527m pitkä ja nousee 10 asteen kulmassa, joten jarruttaa vauhtia  pois sopivasti laskeutuessa ja auttaa taas lähtiessä nousu-kiihdytyksessä. Kentällä seuraavana aamuna odottelimme epätietoisina muiden turistien kanssa että mikä oikein on systeemi. Lentojen järjestysnumeroista puhuttiin, mutta se ei näkynyt missään lipuissa. Lopulta selvisi että lentomme numero on 11 mutta pääsimme lennolla numero 10. Tulevat ja lähtevät koneet selvisivät, kun jyrinän kuuluessa menimme ulos kentälle katsomaan minkä yhtiön kone tuli. Mitään ilmoitustauluja tai kuulutuksia ei ollut. Mutta systeemi kuitenkin toimi ja matkaan päästiin pienellä noin 15 paikkaisella koneella, joka laskeutui turvallisesti Kathmandun kentälle. Yksi yö Thamelissa ja seuraavana aamuna sairaalan Hiluxilla pääsimme suoraan Tanseniin.

16.05.2018

Tekoniveliä asensin tällä viikolla kaksi. Uuden polven saanut mies (kuvassa) on lähtenyt kuntoutumaan tosi hyvin. Iso leikkaus takana ja miehellä menee kipulääkkeenä vain Burana, kun polvi ei kuulemma ole kipeä. Lisäksi jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä polvi koukistuu niin hyvin, 110 asteeta, että en ole kenelläkään potilaallani Suomessa nähnyt. Lonkka nivelen saanut nainen on myös lähtenyt kuntoutumaan hyvin, tosin ongelmana on toinen lonkka joka on yhtä huono kuin jo leikattu. Mutta tämän leikkaus jää seuraavalle vuodelle. Kuvassa oikealla on nainen, jolla oikeasta lonkasta on mennyt verenkierto, ja nivel ei ole enää paikoillaan ja siksi jaloissa on 10cm pituusero. Kävely on todella kivuliasta ja ontuvaa. Hänen leikkaus on edessä ensiviikolla, yritän saada  tekonivelen asennettua vaikka paikalliset vaihtoehdot proteeseissa ovat kovin niukat.

Viikko on alkanut kiireisesti, kaikki vuodepaikat ovat täynnä ja pahoja henkeä-uhkaavia lantiomurtumiakin tuli kaksi peräjälkeen.

Tänään kuitenkin oli rennompi päivä, nepali-tunti iltapäivällä ja Israelilaisia tansseja tanssimme taas klo. 17. Sairaalan läheltä kojuista ehdin myös shoppailemaan kanan jalkoja ja päitä laina-kissalleni. Sekä vihanneksia ja hedelmiä itselleni.

Lentokentälle jumiin jääneet instrumentit vapautettiin isoja sakkoja vastaan ja ne palautettiin Intiaan. Mutta Intian Depuy ei halua enää ottaa riskiä uusista sakoista, joten maanteitse kuljetusta ei sitten yritetä. Iso pettymys, potilaalle, ehkä jossain vaiheessa Nepaliin saadaan omat instrumentit näitä vaativampia polvileikkauksia varten, mutta se saattaa viedä vielä pitkään.

19.05.2018

Perjantai oli vapaapäivä, joten vihdoin  pääsin testaamaan kaasu-uuniani pullien paistamisessa. Myös didini saapui ja halusi oppia kuinka korvapuusteja tehdään.  Didini sukulais-naisen kuolemaan johtaneet asiatkin selvisivät ja tällaiset itsemurhat ovat surullisen yleisiä Nepalissa. Naisen aviomies oli pahoinpidellyt häntä läpi elämän ja tämä oli kaikkien naapureiden ja heidän kahden jo aikuisen poikansa tiedossa. Naisella oli usein tupakan stumpilla tehtyjä polttojälkiä kasvoissaan. Välillä hän oli ollut lukittuna huoneeseen useiksi päiviksi. Tällaisen jakson jälkeen vapauduttuaan hän oli ottanut köyden kävellyt kauas viidakkoon ja hirttänyt itsensä puuhun.  Naisilla, jotka elävät miestensä pahoinpiteleminä on kohtuullisen vähän vaihtoehtoja. Maassa on joitakin turvakoteja naisille, mutta harva kouluttamaton nainen tietää niiden olemassaolosta ja lisäksi ympärillä on yhteisö joka painostaa käyttäytymään perinteen mukaisesti ja olemaan hyvä vaimo. Tämä tarkoittaa sitä, että mies on perheessä ”jumala” ja vaimo tulee viimeisenä. Köyhässä perheessä, jossa on vähän ruokaa, tulee vaimon ruokkia ensin mies ja antaa hänelle niin paljon lisää  kuin hän haluaa riippumatta siitä riittääkö muille. Seuraavaksi perheen pojille sitten tytöille ja viimeiseksi syö vaimo jos jotain on jäljellä. Niimpä miehen tekemisiä suhteessa vaimoonsa on hankala muiden arvostella.

Didi jäi paistamaan  korvapuusteja kun minut soitettiin avuksi hankalaan leikkaukseen,  siinä meni samalla ohi kielituntini. Lisäksi parin potilaan kanssa tai paremminkin omaisten kanssa kävin neuvottelemassa miten edetään heidän omaisensa polven kanssa kun eivät pystyneet enää kävelemään. Vaikka omaisia oli mukana neljä oli se silti liian vähän varsinkin kun perheen vanhin poika ei ollut paikalla. Leikkaukseen liittyviä riskejä on myös hankala selittää  haluavat täyden takuun ja sellaistahan ei minkään leikkauksen kohdalla voi antaa. Yritän selittää noin 4% infektioriskiä, mitä se merkitsee, mutta luultavasti kielimuurin lisäksi on ongelmana löytää yhteistä kieltä kun omaiset ovat kouluja käymättömiä. Lopulta päätyivät pitämään perhekokouksen ja sunnuntaina ilmoittavat päätöksen.

Illaksi sain kutsun meidän ultraääni teknikon luokse. Hän on jo 70-vuotias mutta pitää edelleen ultraääni kursseja meidän yleislääkäreille, ja se on heille rittäin hyödyllinen taito, syrjäseudulla työskennellessä. Hänellä oli vaikuttava tallenne ylävatsan ultraäänestä, jossa kovien kohtauksittaisten kipujen taustaksi paljastui pitkähkö mato sappiteissä. Mato kulki edes takaisin sappirakkoon ja sappiteihin. Tämä hoitui lääkityksellä. Toisessa tallenteessa madot näyttivät pelaavan sappirakossa sappikivillä jalkapalloa. Eräällä potilaalla mato oli päässyt haimatiehyeeseen aiheuttaen hankalan haimatulehduksen ja lopulta potilaan kuoleman. Hmm pitäisiköhän syödä matokuuri Suomeen palattuani.

Keskustelu kääntyi myös hänen ystävänsä pitämään pieneen lastenkotiin Kathmandussa, kaikki lapset ovat tyttöjä.  Ensimmäinen kotiin tullut tyttö oli 12-vuotias. Tyttö oli kuullut vanhempiensa rahavaikeuksissaan suunnittelevan tytön myyntiä Intiaan, koulussa tyttö oli kuulut mitä se merkitsee. Hän oli kerännyt vähät rahansa ja noussut bussiin ja matkusti niin kauas kotoa kuin  pääsi. Hän eli kadulla kun eräs pastori löysi hänet ja vei tuolle naisella, jolla oli aikaisemmin yksi oma tytär, pastorin mukaan toinen tytär hoituisi samalla vaivalla. Niin tyttäriä alkoi pikkuhiljaa tulla lisää. Hänen miehensä sairastui lymfoomaan ja heidän rahat hoitoihin olivat lopussa. Tuolloin pastori tuli jälleen puhumaan yhdestä tytöstä ilman kotia. 6-vuotias tyttö oli hylätty kadulle kun vanhemmilla ei ollut rahaa. Naisen mies oli kuolemaisillaan ja nainen sanoi, että nyt hän ei pysty auttamaan. Pastori suostutteli naisen tulemaan tapaamaan tyttöä ja miettimään miten häntä voitaisiin auttaa. Kun 6-vuotias näki tämän naisen hän ripustautui itkien naisen kaulaan kutsuen häntä amaksi, äidiksi.  Niinpä päätös oli tehty ja tyttö muutti tähän lastenkotiin, naisen mies kuoli, mutta nainen on saanut pienelle lastenkodilleen tukijoita Australiasta.

Illalla pimeässä oli kaunista kävellä taskulampun valossa ylös sairaalalle kun alhaalla laaksossa Tansenin talojen valot tuikkivat ja taivas oli täynnä tähtiä ja paikalliset sirkat sirittivät yössä.

31.05.2018

Keskiviikko-aamuna klo. 05:00 jätin hyvästit Tansenille, pieni porukka oli noussut hyvästelemään, vaikka olisihan ne edellisen illan hyvästitkin riittäneet. Edellisenä iltana hoito-kissani Fuchee katseli pääkallellaan pakkauspuuhiani ja välillä kiipesi syliin ja lyhyen yön nukkui vieressäni. Didilleni maksoin hieman extraa, että huolehtii, Fucheesta ennen kuin seuraava asukas kahden viikon kuluttua saapuu, ja oma emäntä sitten elokuussa.

Tiistai-iltana vielä painimme klo. 19 asti luutumattoman säärimurtuman kanssa, jospa lähtisi nyt luutumaan. Maanantai iltana söimme ortopedi-tiimillä luonani didin valmistamaa ruokaa.  Jälleen paluumatkalla jouduimme kiertämään Pokharan kautta Tanseniin, koska lyhyemmän Butwalin tien oli tukkinut iso maanvyöry. Sateita ja kovia ukkoskuuroja on ollut huhtikuusta lähtien. Pokharan reitti on kaunis mutta tie tiukempaa serpenttiiniä kuin Butwalin tie, ja matkapahoinvointitabletista huolimatta sai jo aikalailla nieleskellä ennen kuin selvisimme Pokharaan ja hieman suoremmille tieosuuksille.

Tänään aamulla ajoin 24km päässä Dulikhelissa sijaitsevaan sairaalaan tekonivel-kokoukseen. Kävin mielenkiinnosta kuuntelemassa aamupäivän, perusasiat olivat hyvin esillä, mutta koska kaikkea, mitä meillä on saatavilla esim. Haastavissa luunpuutostilanteissa, ei täällä ole ja silloin on vain käytettävä kekseliäisyyttä ja noita vinkkejä myös jaettiin. Taksikuskini oli luotettava pappa, joka odotti kokouksen ajan  ja sitten tunnin matka takaisin, kuumuuden, pölyn ja pakokaasun keskellä, ruuhka keskipäivällä oli melkoinen. Sadekuuroja tulee edelleen yllättäen ja puun alla sadetta pitäessä syntyy tuntemattomien kanssa aina mielenkiintoisia keskusteluja. Tosi monet tuntevat Tansenin sairaalan maineen ja ainakin joku sukulainen on ollut siellä hoidossa. Illallisella kävimme Tanseniin paluumatkalla olevan Dr. Tulin kanssa, hänen sijaisenaan siis olin, vaihdoimme kuulumiset potilaista ym. sta. Huomenna aamulla lähtö klo. 5 lentokentälle ja jospa seuraavana yönä sitten pääsen jo kotiin asti.

Lähtö Nepalista on aina hieman haikeaa, onhan täällä jo tullut vietettyä yhteensä yli vuosi, vaikkakin pätkissä. Syyskuussa olen kuitenkin tulossa lyhyelle viikon vierailulle Interservin edustajan ja espanjalaisen Säätiön-edustajan kanssa, ko. Säätiö on siis antanut rahat proteesien hankintaan potilaille ja tulee nyt katsomaan mitä on saatu aikaan. Olemme vain yhden koko päivän Tansenissa, mutta kutsumme polille käymään aikaisemmin leikattuja potilaita ja leikkauksen tarpeessa olevia, siinä toivossa, että saamme tähän työhön rahoitusta jatkossakin.